"Siinä ei ole mitään pahaa, monsieur", vastasi kuningas, "ellei kenraali jää siihen uskoon, että minä toimitin hänelle ansan viritetyksi. Ei, sellaisin asein en aikonut toimia teidän suhteenne; siitä pääsette piankin selville. Sillävälin, vakuuttaessani sen nyt aateliskunniani nimessä, uskokaa minua, monsieur, uskokaa. Sananen teille, herra d'Artagnan."
"Kuuntelen polvillani, sire."
"Olettehan kiintynyt puolelleni?"
"Sen on teidän majesteettinne nähnyt. Liiaksikin!"
"Hyvä! Teidänlaiseltanne mieheltä on sana kylliksi. Lisäksi sen sanan takuuna on nyt toiminta. Suvaitkaa seurata minua, kenraali. Tulkaa meidän kanssamme, herra d'Artagnan."
Jokseenkin kummastuneena valmistausi d'Artagnan tottelemaan. Kaarle II astui ulos, Monk seurasi häntä ja d'Artagnan Monkia. Kaarle meni samaa tietä, jota muskettisoturi oli äsken tullut; pian huokui raikas merituuli kolmen yökulkijamme kasvoille, ja edettyään viisikymmentä askelta pikku veräjästä, jonka Kaarle avasi, he seisoivat jälleen hiekkasärkällä vastapäätä valtamerta, joka nyt vuoksen laannuttua lepäili rannikolla kuin uupunut hirviö. Kaarle II käveli mietteissään, pää kumarassa ja käsi viitan alla. Monk seurasi häntä vapain käsivarsin ja levottomin katsein. Viimeisenä tuli d'Artagnan, käsi miekannupilla.
"Missä on alus, jolla tulitte tänne, monsieur?" kysyi Kaarle muskettisoturilta.
"Tuolla, sire, missä tuli pilkottaa, — seitsemän miestä ja luutnanttini odottavat minua siellä veneen luona."
"Niin, vene on vedetty hietikolle, ja näenkin sen; mutta ette kaiketi ole tuommoisella purrella tulleet Newcastlesta?"
"Emme tosiaankaan, sire; minulla on vuokrattuna jaala, joka on ankkurissa kanuunankantaman päässä hietikolta. Sillä me saavuimme ulapan yli."