"En, minä en ole tavannut kuningasta Doverista lähdettyämme."
"Hän on siis unohtanut sinutkin, mordioux! Se sentään virkistää!"
"Hänen majesteetillaan on ollut kovin paljon puuhia!"
"Hoo!" huudahti d'Artagnan, ja hänen kasvonsa vetäysivät omituisen ilmeikkääseen irvistykseen; "kylläpä totisesti kiinnynkin jälleen monsignor Giulio Mazariniin! Kuningas ei siis ole sen koommin puhutellut sinua, hyvä Atos?"
"Ei."
"Ja sinä et ole vimmoissasi?"
"Minäkö! Ja minkätähden? Luuletko, hyvä d'Artagnan, että minä olen nykyään toiminut kuninkaan tähden? Tuskin tätä nuorta miestä tunnenkaan. Ei, minä puolustin aikoinani isää, joka minun silmissäni edusti pyhää periaatetta, ja saman periaatteen kannattaminen on johtanut minut pojan asioihin. Hän muuten oli jaloluontoinen ritari ja ylevä ihminen, tuo isä, senhän muistat."
"Se on totta, — urhea ja sävyisä mies, joka sai murheellisen elämän, mutta varsin kauniin kuoleman."
"No, hyvä d'Artagnan, käsitäthän toimintapohjani: tuolle kuninkaalle, jalolle ihmiselle, jota ajatuksissani rohkenin katsoa ystäväksi, vannoin viimeisellä hetkellä säilyttäväni uskollisesti salassa talletuksen, jonka piti joutua pojan avuksi hänen sitä parhaiten tarvitessaan; tämä nuori mies tuli minut tavanneeksi ja kertoi minulle onnettoman asemansa, tietämättä minua vaiheissaan muuksi kuin isänsä eläväksi muistoksi, ja minä täytin Kaarle II:n osalle, mitä olin Kaarle I:lle luvannut, siinä kaikki. Mitä siis merkitseekään minulle, onko hän kiitollinen vai eikö! Itselleni minä olen tehnyt palveluksen vapautuessani tuosta vastuusta, enkä hänelle."
"Olen aina sanonut", huokasi d'Artagnan, "että oman voiton pyytämättömyys on ihmisen kaunein ominaisuus."