"Mitä uutisia kaksi tyttöä saisi tähän kyyhkyslakkaan?"
"Mitä!… Ettekö ole nähneet ketään?"
"Madame, puhutte arvoituksia ja kidutatte meitä tulisilla hiilillä!" huudahti Montalais, joka havaitessaan Louisen vaalenevan yhä enemmän ja enemmän ei tuskaannukseltaan ollut tiennyt, minkä pyhimyksen huomaan olisi uskonut itsensä.
Vihdoin hän oli kohdannut ystävättärensä puhuvan silmäyksen — tuollaisen silmäyksen, joka saisi seinänkin tajuamaan. Louise viittasi sillä hattuun, Raoulin onnettomaan hattuun, joka komeili pöydällä.
Montalais heittäysi eteen, ja vasemmalla kädellään tarttuen siihen hän siirsi sen taaksensa oikeaan ja kätki sen siten juuri viime sanat virkkaessaan.
"No", ilmoitti madame se Saint-Remy, "tänne saapui pikalähetti tuomaan tiedon, että kuningas tulee kohtsiltään linnaan. Nyt siis pitää esiintyä somina, hyvät neidit!"
"Pian, pian!" oli Montalais innostuvinaan; "mene madamen kanssa,
Louise, ja jätä minut laittamaan kuntoon hovipukuani."
Louise nousi, äiti tarttui häntä käteen ja veti hänet porrassiltamalle.
"Tule", hän sanoi.
Ja ääntänsä hiljentäen: