"Hiljaa!" vastasi d'Artagnan ilosta vapisten; "en ole vielä palannut rahastonhoitajan luota… räystäs voi pudota päähäni."
34.
Rikkauden kiusoja.
D'Artagnan ei hukannut aikaa; niin pian kun hän katsoi soveliaaksi, pistäysi hän kuninkaan rahastonhoitajan luo.
Suureksi tyytyväisyydekseen hän silloin vaihtoi varsin rumalla käsialalla kirjoitetun paperilapun suunnattomaksi kasaksi kultakolikoita, jotka oli vastikään leimattu hänen kaikkeinarmollisimman majesteettinsa Kaarle II:n rintakuvalla.
D'Artagnan kykeni harvinaisessa määrin hillitsemään itseänsä; tällä kertaa hän ei kuitenkaan voinut pidätellä riemastustaan, kuten lukija kenties helpostikin käsittää, jos hän suvaitsee tuntea hiukan myötämielisyyttä miestä kohtaan, joka syntymästään saakka ei ollut koskaan nähnyt niin kosolti kultarahoja ladottuina vierekkäisiksi pinoiksi mitä hauskimman näköiseen järjestykseen.
Rahastonhoitaja sulloi kaikki pinot sitten pussosiin, jotka hän sulki kunkin erikseen pienellä valtion vaakunasinetillä; sellaista suosiota eivät rahastonhoitajat kaikille osoitakaan.
Aivan välinpitämättömänä, mutta tarkoin niin kohteliaana kuin pitikin esiintyä henkilöä kohtaan, jota kuningas kunnioitti ystävyydellään, hän lopuksi virkkoi d'Artagnanille:
"Ottakaa rahanne, sir."
Rahanne! Se sana värähdytti d'Artagnanin sydämessä jänteitä, joista hän ei ollut tiennytkään.