"Omassa persoonassaan", hän vahvisti.
"Suokaa anteeksi, ettekö te olekin niitä ranskalaisia, joilla oli joitakin salaisia välejä isäni kanssa?"
"Aivan, herra herttua, niitä ranskalaisia minä olen."
"Sallikaa minun siis lausua teille ihmetykseni siitä, monsieur, että isäni ei eläissään kuullut puhuttavan teistä."
"Ei kylläkään, monsieur, mutta hän kuuli kuolemansa hetkellä; minä hänelle toimitin Anna-kuningattaren kamaripalvelijan välityksellä varoituksen vaarasta, joka häntä uhkasi, — valitettavasti viesti saapui liian myöhään."
"Eipä väliä, monsieur", sanoi Buckingham, "käsitän nyi että kun kerran aloitte tehdä palveluksen isälleni, katsotte voivanne pyytää pojan suojelusta."
"Ensiksikään, mylord", vastasi d'Artagnan tyynesti, "en pyydä kenenkään suojelusta. Hänen majesteettinsa kuningas Kaarle II, jolle minulla on ollut kunnia tehdä muutamia palveluksia (minun sietänee sanoa teille, monsieur, että elämäni onkin kulunut sellaisessa), kuningas Kaarle II tahtoo kunnioittaa minua erityisellä suopeudella ja on lausunut haluavansa, että minut esitellään hänen sisarelleen lady Henriettelle, koska muka saattaa koitua onnekseni osoittautua hänellekin vastedes hyödylliseksi. Mutta tietäessään teidän olevan tällähaavaa hänen korkeutensa seurassa, kehoitti hän minua Parryn opastuksella kääntymään asiassa teidän puoleenne. Ei siinä ole sen ihmeellisempää. En pyydä teiltä yhtään mitään, ja jos te ette suvaitse esitellä minua hänen korkeudelleen, täytyy minun mielipahaksenne sivuuttaa teidät ja rohjeta esittäytyä itsekseni."
"Ainakaan, monsieur", huomautti Buckingham, joka ei hevillä jättänyt viimeistä sanaa toiselle, "ette perääntyne antamasta selvitystä kysymykseen, jonka olette omilla sanoillanne aiheuttanut."
"En milloinkaan peräänny, monsieur", vastasi d'Artagnan.
"Kun siis olette ollut salaisissa väleissä isäni kanssa, niin kyennette mainitsemaan jonkun erityisen yksityiskohdan?"