"Niin, madame, kuningas haluaa, että teidän korkeutenne säilyttää tarkoin muistissanne herra d'Artagnanin nimen ja ansiot, joita hänen majesteettinsa sanoo saavansa kiittää kuningaskuntansa takaisinperimisestä."
Buckingham, prinsessa ja Rochester katselivat toisiansa hämmästyksissään.
"Tuo", virkkoi d'Artagnan, "on toinen pikku salaisuus, josta minä kaiken todennäköisyyden mukaan en kersku hänen majesteettinsa kuningas Kaarle II:n pojalle niinkuin tässä äsken timanttikoristeista teille."
"Madame", lausui Buckingham, "monsieur on jo toistamiseen johdattanut mieleeni tapauksen, joka niin suuresti kiihdyttää uteliaisuuttani, että rohkenisin pyytää teiltä lupaa viedä hänet hetkiseksi syrjään seurastanne, puhutellakseni häntä erikseen."
"Tehkää se, mylord", myöntyi prinsessa, "mutta toimittakaa hyvin pian takaisin sisarelle tämä veljen paras ystävä! Ja hän tarttui jälleen Rochesterin käsivarteen, samalla kun Buckingham pisti kätensä d'Artagnanin kainaloon.
"Voi, kertokaa minulle siis, chevalier", kärtti herttua, "koko tuo timanttiseikkailu, jota Englannissa ei lähemmin tunne kukaan, ei edes sen miehen poika, joka siinä oli päähenkilönä."
"Mylord, yhdellä ainoalla henkilöllä oli oikeus kertoa koko se seikkailu, joksi sitä nimitätte, ja hän oli teidän isänne; hän on harkinnut oikeaksi pysyä vaiti, minä pyydän saada noudattaa hänen esimerkkiään."
Ja d'Artagnan kumarsi sävyltään miehenä, johon oli ilmeisesti mahdoton saada vaikutetuksi.
"Koska asian laita on sellainen, monsieur", sanoi Buckingham, "niin suokaa minulle anteeksi tungetteluni, ja jos minäkin jonakuna päivänä matkaisin Ranskaan…"
Hän kääntyi luomaan viimeisen silmäyksen prinsessaan, joka ei näkynyt olevan hänestä millänsäkään, vaan tuntui kokonaan syventyneen keskusteluunsa Rochesterin kanssa. Buckingham huokasi.