Juteltiin siis. Ensimmäisen pöydän ääressä kuninkaan nuori veli, Anjoun Filip-herttua, ihasteli kauniita kasvojaan korulippaan kiiltopinnasta. Hänen suosikkinsa Lotringin aatelisjunkkari — chevalier de Lorraine — nojaili prinssin istuinta vasten ja kuunteli salaisen kateellisena kreivi de Guichea, Filipin toista suosikkia, joka sievästi sovitellen sanojaan kertoili seikkailijakuningas Kaarle II:n moninaisia vaiheita. Hän mainitsi ikäänkuin satumaisina seikkailuina pakolaisprinssin retket Skotlannissa ja alituiset hälytykset vihollisjoukkojen osumisesta hänen kintereilleen, kuvaili puunlatvassa vietettyjä öitä ja nälän ja taistelun raskauttamia päiviä. Vähitellen oli kovaonnisen kuninkaan kohtalo siinä määrin vallannut kuulijain harrastuksen, että peli taukosi kuninkaallisessakin pöydässä, ja näköjään omistamatta mitään huomiota tälle kreivi de Guichen peräti eloisin värein esittämälle odysseialle tarkkasi nuori kuningas sitä miettiväisenä, silmää räpäyttämättä, ainoatakaan yksityispiirrettä menettämättä.
Soissonsin kreivitär keskeytti kertojan.
"Tunnustakaa, kreivi", hän virkahti, "että te koristelette."
"Madame, ihan papukaijan tavoin minä toistan erinäisiltä englantilaisilta kuulemiani kuvauksia. Voinpa häpeäksenikin vakuuttaa, että selostukseni on niin sanantarkka kuin jäljennös."
"Kaarle II olisi menehtynyt, jos hän olisi joutunut kokemaan tuota kaikkea."
Ludvig XIV kohotti älykkään ja ylpeän päänsä.
"Madame", hän sanoi säveällä äänellä, jossa vielä tuntui lapsekasta arastusta, "herra kardinaali voi teille kertoa, että Ranskan asiat minun alaikäisyyteni aikana ovat olleet epävakaisella kannalla… ja että jos minä olisin ollut varttuneempi ja nähnyt pakolliseksi paljastaa miekkani, olisi se toisinaan tapahtunut illallisen hankkimiseksi."
"Teidän majesteettinne liioittelee, Jumalan kiitos", huomautti kardinaali, joka nyt ensi kertaa sai sanoiksi; "teidän illallisenne on aina ollut valmis yhtaikaa palvelijainne aterian kanssa."
Kuningas punehtui.
"Oh", huudahti Filip pikaisesti paikaltaan ja kääntymättä ihailemasta piirteitään, "muistan minä sentään, että kerran Melunissa ei katettu illallispöytää kenellekään, ja kuningas sai tyytyä leipäpalaan, josta luovutti minulle kolmanneksen."