"Mademoiselle de la Vallièren kaiketi?"
"Häntä te tarkoititte, kreivi, sen kyllä arvasin", virkkoi Raoul sanomattoman säveästi.
"Ja kysyn sinulta, tapasitko hänet."
"Monsieur, linnaan tullessani en lainkaan tiennyt, että mademoiselle de la Vallière oleskeli siellä; vasta kun lähetystoimeni päätyttyä olin poistumassa, toimitti sattuma meidät yhteen. Minulla oli kunnia tervehtiä häntä."
"Mikä on nimeltään se sattuma, joka sinut vei mademoiselle de la
Vallièren luo?"
"Mademoiselle de Montalais, monsieur."
"Kuka on mademoiselle de Montalais?"
"Nuori nainen, jota en tuntenut; en ollut häntä koskaan ennen nähnyt.
Hän on Madamen hovineiti."
"En jatka kuulusteluani pitemmälle, varakreivi; moitin itseäni jo siitä, että sitä kesti tähänkään asti. Olin pyytänyt sinua karttamaan mademoiselle de la Vallièrea ja pysymään käymättä hänen luonaan luvattani. Kas, tiedänhän sinun puhuneen totta, — et ole pyrkinyt lähestymään häntä. Sattuma on tehnyt minulle kolttosen, sinua en voi syyttää. Tyydyn siis siihen, mitä jo olen sinulle tästä neitosesta sanonut. Jumala on todistajani, että minulla ei ole mitään huomautettavana häntä vastaan; suunnitelmiini ei vain kuulu, että käyt siinä perheessä. Pyydän sinua vielä kerran, hyvä Raoul, painamaan sen mieleesi."
Raoulin selkeät ja kirkkaat silmät ikäänkuin samentuivat näistä sanoista.