"Kuohuvassa iässä. Minä näyttelin soturia, heittäytyen Casalin luona muskettituleen, osoittaakseni kykeneväni istumaan ratsailla yhtä hyvin kuin yksikään upseeri. On kyllä totta, että sain silloin rauhan solmituksi Espanjan ja Ranskan kesken. Se hiukan lieventänee syntiäni."
"En näe mitään syntiä siinä, että mies näyttää osaavansa ratsastaa", huomautti ripittäjä; "se on aivan soveliasta esiintymistä ja tuottaa kunniaa papinkauhtanalle. Kristittynä minun täytyy hyväksyä, että te olette ehkäissyt verenvuodatuksen; munkkina olen hyvilläni säätyveljen osoittamasta urheudesta."
Mazarin taivutti nöyrästi päätänsä.
"Niin", sanoi hän, "mutta seuraukset!"
"Mitkä seuraukset?"
"No, tuolla kirotulla ylpeyden synnillä on syvät juuret… Sitten kun olin siten heittäytynyt kahden armeijan väliin, — kun olin haistanut ruutia ja hyörinyt rintamalla, — sitten minä hiukan väheksyin kenraaleja."
"Ahaa!"
"Siinä paha… enkä ole sen koommin havainnut ainoatakaan siedettävää sotapäällikköä."
"On tosiasia", virkkoi teatiinimunkki, "että meikäläiset kenraalit eivät ole paljonkaan kunnostautuneet."
"Oh, onhan herra prinssi!" huudahti Mazarin; "häntä olen pahoin kiusannut, olen tosiaan!"