Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän — mikä tapahtui v. 1643, kuningas Ludvig XIII:n kuoleman jälkeen — hän kutsui luokseen poikansa, jolla oli mitä lupaavimmat keittiötaiteelliset taipumukset, ja pyysi kyynelsilmin häntä visusti varjelemaan makaroonisalaisuutta, ranskantamaan nimensä, ottamaan vaimokseen ranskattaren ja lopuksi, koska valtiollinen taivas oli kirkastunut sitä peittäneistä pilvistä — jo siihen aikaan tunnettiin tämä lauseparsi, jota meidän päivinämme paljon käytetään johtavissa kirjoituksissa ja eduskunnassa, — leikkauttamaan naapuriston sepällä komean kyltin, jolle hänen nimeämänsä kuuluisan maalarin piti luoda kaksi kuningattaren muotokuvaa ja tunnussanat: Aux Médicis.
Näiden kehoitustensa lopuksi jaksoi kunnon Cropoli enää vain osoittaa nuorelle jälkeläiselleen tulisijaa, jonka etupaaden alle hän oli kaivanut tuhannen louisdoria, ja samassa hän hengähti viimeisen kerran.
Urhean miehen lailla Cropoli nuorempi otti alistuvasti vastaan häviönsä ja ylpistymättä voittonsa. Hän aloitti totuttelemalla yleisön lausumaan nimensä loppu-i:tä niin heikosti, että hän yleisen kohteliaisuuden tultua avuksi oli vain hra Cropole,[9] ja sehän on aito ranskalainen nimi.
Sitten hän meni naimisiin, hänellä kun oli lähellään pikku ranskatar, johon hän oli rakastunut, ja tytön vanhemmilta hän sai liesipaaden alustaa näyttämällä heltiämään kohtuulliset myötäjäiset.
Nämä kaksi ensimmäistä tehtävää täytettyään hän kävi etsimään taiteilijaa, jonka piti maalata kyltti.
Maalari löytyi kädenkäänteessä.
Hän oli muuan iäkäs italialainen Rafaelin ja Carraccien kilpailija, mutta kovaosainen pyrkimyksissään. Hän sanoi kuuluvansa venetsialaiseen taidesuuntaan, varmaankin syystä että hänen ei tehnyt mielensä säästellä väriä. Hänen taulunsa, joista ei ollut koskaan ainoakaan mennyt kaupaksi, paistoivat silmään sadan askeleen päästä ja miellyttivät porvareita niin tuiki huonosti, että hän oli viimein heittänyt siveltimensä loukkoon.
Hän kehui maalanneensa marski d'Ancren puolison kylpyhuoneen ja valitti, että tulipalo oli marskia kohdanneen tihutyön[10] tapahtuessa tärvellyt tämän kammion.
Hänen maanmiehenään Cropoli oli suopea Pittrinoa kohtaan — se oli taiteilijamme nimeltään. Kenties hän oli nähnyt kylpyhuoneen mainiot seinämaalaukset. Joka tapauksessa hän piti kuulua Pittrinoa niin suuressa arvossa ja suosiossa, että otti taiteilijan luoksensa asumaan.
Pittrino kiitollisena ja makarooneilla ravittuna ryhtyi levittämään tämän kansallisherkun mainetta, ja liikkeen perustajan eläessä hän oli väsymättömällä kielellään tehnyt suuriarvoisia palveluksia Cropolin ravintolalle.