"Käskenyt!" huudahti Atos; "niinkö minulle vastaat? Olenko käskenyt sinua! Oi, sinä väännät sanojani, niinkuin käsität väärin tarkoitukseni! En ole käskenyt, olen vain pyytänyt."
"Ei, monsieur, te olette käskenyt", väitti Raoul itsepintaisesti, "mutta vaikka olisitte vain pyytänytkin, olisi pyyntönne vielä tehokkaampi kuin määräys. Minä en ole tavannut neiti de la Vallièreä."
"Mutta sinä kärsit, sinä kärsit?" sanoi Atos.
Raoul ei vastannut.
"Huomaan sinut kalpeaksi, alakuloiseksi… Se tunne on siis hyvin voimakas?"
"Se on intohimo", vastasi Raoul.
"Ei toki… ainoastaan tottumus."
"Monsieur, te tiedätte, että olen matkustanut paljon, että olen viettänyt kaksi vuotta loitolla hänestä. Kaikki tottumus luullakseni laimenee kahdessa vuodessa. Mutta kotiin palattuani rakastin — en enemmän, sillä se oli mahdotonta, vaani yhtä paljon. Neiti de la Vallière on minulle rakkain seuralainen, mutta te olette minulle Jumala täällä maan päällä, teille uhraan kaikki."
"Se olisi väärin", sanoi Atos; "minulla ei ole sinuun enää mitään oikeuksia. Olet jo täysi-ikäinen, et enää tarvitse minua suostumustani. En sitäpaitsi kiellä myönnytystäni sen jälkeen, mitä nyt olet minulle sanonut. Mene naimisiin neiti de la Vallièren kanssa, jos haluat."
Raoul värähti, mutta vastasi äkkiä: "Te olette peräti hyvä, monsieur, ja teidän myöntymyksenne täyttää mieleni kiitollisuudella; mutta minä en voi sitä käyttää hyväkseni."