"Sitten hän antaa herra Fouquetin määrätä hänen vuosirahansa ja lähtee Fountainebleaun huvilinnaan sepittämään runoja jollekulle Mancinille, jolta kuningatar repii silmät päästä. Onhan hän espanjatar, näetkös, ja hänellähän on Itävallan Anna-rouva anoppina. Kyllä tunnen nuo habsburgilaiset espanjattaret,[35] minä."
"Edelleen?"
"Edelleen, sitten kun hän on revityttänyt pois hopeanauhukset sveitsiläisiltään, koska korukudokset maksavat liian paljon, muuttaa hän kaikki muskettisoturinsa jalkaväeksi, sillä kunkin ratsun ruokkoon menee hyvinkin viisi souta päivässä."
"Voi, älkää puhuko noin!"
"Mitä minä siitä välitän! Enhän minä ole enää muskettisoturi. Ratsain tai jalkaisin, kupeella makkaratikku, äimä, säilä taikka ei mitään, mitä se minuun kuuluu?"
"Hyvä herra d'Artagnan, minä pyydän, älkää puhuko enää pahaa kuninkaasta… Olen melkein hänen palveluksessaan, ja isäni olisi kovin pahoillaan minulle, jos vaikkapa teidänkään suustanne kuuntelisin loukkaavia sanoja hänen majesteetistaan.
"Isäsi! Hoh, hän on kaiken madonsyömän ritari! Pardieu, isäsi on kyllä urho, uuden ajan Caesar, mutta hänen katseensa ei tunkeudu syvälle."
"Jo nyt jotakin, chevalier!" sanoi Raoul nauraen; "nyt alatte morkata isäänikin, häntä, jota olette sanonut suureksi Atokseksi. Te olette tänään huonolla tuulella, ja rikkaus tekee teidät yrmeäksi niinkuin muut köyhyys!"
"Oletpa oikeassa, hiisi vieköön! Olen epäkelpo ja puhun puuta heinää; olen vanhentunut kituuttelija, hivunut telttaköysi, puhkaistu haarniska, anturasta irtautunut kenkärahja, kiekoton kannus. Mutta teeppäs nyt minulle mieliksi siinä, että lausut kuullakseni erään totuuden."
"Minkä niin, hyvä herra d'Artagnan?"