"Te käsitätte tietysti, monsieur että kaupunkimme on pieni — että hovi anastaa sen ihan haltuunsa ja talot tulevat asukkaita täyteen, ja silloin saa huoneista hyvänlaisen maksun."
Tuntematon punastui yhä.
"Määrätkää ehtonne, monsieur", pyysi hän.
"Sen teen tunnollisesti, monsieur, sillä minä pyydän vain kunniallista voittoa ja tahdon liikeasioissa aina päästä sopimukseen olematta epäkohtelias tai kiskomiseen taipuisa… No niin, huoneistonne on hyvinkin tilava, ja te olette yksin…"
"Se on minun asiani."
"Ka, niinhän tietenkin, enkä minä häätämään tullutkaan."
Veri tulvahti vieraan ohimoihin; hän iski marski d'Ancren keittiövirkailijan jälkeläiseen katseen, joka olisi saanut Cropole-paran pakenemaan kuuluisan liesipaatensa alle, jollei häntä olisi voitonhimo naulinnut paikalleen.
"Tahdotteko, että poistun?" kysyi aatelismies; "selittäkää tarkoituksenne, mutta joutuin."
"Monsieur, monsieur, te ette ole ymmärtänyt minua. Ihan hienotuntoiselta kannalta minä asian otan, mutta sanani sattuvat hiukan huonosti, tai kun monsieur on muukalainen, niinkuin kuulostaa…"
Tuntemattoman puheessa kuului tosiaan se keveä sorahtelu, joka on englantilaisen ääntämisen pääomituisuutena niilläkin sen kansallisuuden edustajilla, jotka muuten käyttävät ranskankieltä mitä puhtaimmin.