"Tarvitsette siis vielä louisdorin, vai mitä, herra ravintoloitsija?"
"Niin, monsieur, mutta…"
Tuntematon kaiveli polvihousujensa taskua ja tyhjensi sen; esille tuli pieni salkku, kultainen avain ja muutamia hopearahoja.
Näistä hän sai kokoon louisdorin.
"Kiitoksia, monsieur", sanoi Cropole. "Nyt on minun vain saatava tietää, aikooko monsieur pitää huoneistonsa huomennakin, jossa tapauksessa varaan sen teille: muutoin, jos monsieur ei viivy täällä pitempään, lupaan sen hänen majesteettinsa saattolaisille, jahka heitä tulee."
"Kysymyksenne on oikeutettu", myönsi tuntematon oltuaan melkoisen tovin ääneti. "Mutta kun minulla ei enää ole rahaa, kuten olette saanut nähdä, ja kun kuitenkin pidän tämän asunnon, myykää kaupungilla tämä timantti tai ottakaa se pantiksi."
Cropole silmäili timanttia niin kauan, että tuntematon kiirehti huomauttamaan:
"On parempi, että myytte sen, monsieur, sillä se on kolmensadan pistolin arvoinen. Joku juutalainen — kai Bloisissa sellaisen tapaa? — antaa teille kaksisataa tai ainakin sataviisikymmentä; ottakaa mitä siitä saatte, vaikka hän tarjoisi vain huoneistonne hinnan. Menkää!"
"Voi, monsieur", huudahti Cropole häpeissään äkillisestä alemmuutensa tunnosta, jota tuntematon hänessä herätti ylevällä ja etuansa ajattelemattomalla luovutuksellaan ja horjumattomalla kärsivällisyydellään tällaisia verukkeita ja epäluuloja kohdatessaan, "voi, monsieur, eihän toki Bloisissa varkaitakaan olla kuten näytte luulevan, ja jos timantti on sen arvoinen kuin sanotte…"
Tuntemattoman siniset silmät iskivät Cropoleen taaskin musertavan katseen.