Tuskin oli Fouquet sen lausunut, sovittaen ilmeisesti sanoihinsa erityistä sävyä, kun seurueessa kuohahti kiihtymys.
"Saituri!" huudahti yksi.
"Tuhrus!" arvosteli toinen.
"Teeskentelijä!" kiljaisi kolmas.
Pélisson vaihtoi Fouquetin kanssa terävän silmäyksen.
"Hyvät herrat", hän sanoi, "nyt sätimme miestä, jota kukaan meistä ei tunne; se ei ole ihmisellistä eikä järjellistä, ja olen varma siitä, että herra yli-intendentti on samaa mieltä minun kanssani."
"Täydellisesti", yhtyi Fouquet. "Jättäkäämme herra Colbertin lihavat kananpojat, nyt on kysymys vain herra Vatelin tryffelifasaaneista."
Se lisäys häivytti pilven, joka oli äkkiä alkanut levitä koko seurueeseen. Gourville elvytteli sitten runoilijoita niin hyvin Joignyn viinillä, ja abbé — älykkäänä kuten lähimmäisensä rahoja tarvitseva mies ainakin — hauskutteli niin onnistuneesti raha- ja miekkamiehiä, että äskeisen painostuksen aihe kokonaan hälveni tässä humussa.
Kardinaali Mazarinin testamentti oli yleisempänä keskusteltavana aterian jälkipuolella; sitten Fouquet käski kantaa makeis- ja hedelmävasut ja liköörimaljat parvekkeen viereiseen salonkiin. Hän siirtyi sinne edellä, tarjoten käsivartensa eräälle naiselle, joka tästä suosiosta sai illan kuningattaren sijan. Soittokunta sai sittemmin illastaa, ja pitoseurue alkoi käyskennellä pikku ryhminä parvekkeella ja puutarhassa, lenseässä ja tuoksuisessa kevätilmassa.
Pélisson astui silloin yli-intendentin luo ja virkkoi: "Monseigneur on saanut mielipahaa?"