"Kuvernööri ei joudu panemaan mitään alttiiksi", vastasi Fouquet, "sillä hän saa minulta hevoset pelastuakseen ja puoli miljoonaa mukavasti elelläkseen Englannissa, — ja ystävättäreni taasen ei annakaan hänelle muuta kuin ratsut ja rahat. Käykäämme tavoittamassa tätä sulotarta, Pélisson."
Samassa hän nykäisi silkkinarusta, joka vaunujen sisäpuolelta johti etuistuimelle. Ajoneuvot pysähtyivät.
"Monseigneur", ryhtyi Pélisson vakavasti estelemään, "sellaisen naisen löytämiseen teiltä menisi yhtä paljon aikaa kuin Kolumbus käytti uuden maanosan etsimiseen. Meillä on tuskin kahta tuntia käytettävänämme; vankilanpäällikön mentyä kerran levolle on mahdoton tunkeutua hänen puheilleen hälinää herättämättä, ja aamun valjetessa meille käy vaikeaksi salata liikkeitämme. Menkää, menkää itse, monseigneur, älkääkä tänä yönä tavoitelko mitään enkelinaista."
"Mutta me olemme jo hänen portillaan, hyvä Pélisson."
"Madame de Bellièren talon edustalla!"
"Sh!"
"Voi, hyväinen aika!" huudahti Pélisson.
"Mitä teillä on sanottavana häntä vastaan?" kysyi Fouquet.
"Ei mitään, valitettavasti, ja se tekee minut toivottomaksi. Ei suorastaan ikinä mitään… Kunpa voisinkin sanoa hänestä kylliksi pahaa, estääkseni teitä menemästä hänen luokseen!"
"Estääksenne minua!" sanoi Fouquet. "Mikään maan mahti ei nyt estäisi minua pistäytymästä kohteliaisuusvierailulle madame du Plessis-Bellièren luo, kun hänen mahdollinen myötävaikutuksensa voi saada hankkeemme turvallisesti onnistumaan. Tuletteko kanssani?"