Abbé kääntyi päin ja sanoi nähdessään veljensä murtuneena ja kalmankalpeana:
"No, no, se on kohtalon isku; meidän ei sovi vaikerrella. Kun yritys ei onnistunut, niin Jumalan tahto…"
"Vaikene, abbé, vaikene!" huusi Fouquet; "sinun puolustelusi ovat herjausta. Tulkoon tuo mies sisälle kertomaan, millä tavoin se kamaluus oikein tapahtui."
"Mutta, hyvä veli…"
"Tottele!"
Abbé antoi merkin, ja puolen minuutin kuluttua kuuluivat miehen askeleet portaissa.
Samalla oli Gourville ilmestynyt yli-intendentin takaa kuin isäntänsä suojelusenkelinä; hän nosti sormen huulilleen muistutukseksi rahaministerille, että hänen tuli tuskansakin kiihtymyksessä esiintyä varovasti. Fouquet jännittikin toimintaan kaiken hillitsemistarmonsa, pakottautuen niin levolliseksi kuin ihminen ikinä voi sydämensä ollessa pakahtumaisillaan mielenahdistuksesta.
"Lausukaa tietonne", sanoi Gourville Danicampin tullessa huoneeseen.
"Monsieur", aloitti sanansaattaja, "olimme saaneet määräyksen siepata vangit ja huutaa: 'eläköön Colbert!' viedessämme heidät pois."
"Elävältä poltettaviksi, eikö niin, abbé?" keskeytti Gourville.