"Oh, ystäväiseni, on ajateltava kuolemaa."
"Mitä! Kuolemaako?"
"Niinpä tietenkin; olemmehan kuolevaisia!"
"Se on totta", myönsi d'Artagnan; "sinulla on vastaus kaikkeen, veikkonen."
Hän laski asemapiirustuksen takaisin kivelle. Mutta niin hetkellisesti kuin hänellä olikin se ollut käsissään, hän oli kuitenkin Portoksen jättiläiskirjaimien alta keksinyt paljon hienomman käsialan, ja tämä muistutti häntä eräistä Marie Michonille[47] sepitetyistä kirjeistä, joihin hän oli nuoruutensa päivinä tutustunut. Alkuperäistä kirjoitusta oli moneen kertaan hangattu kumipalalla, ja sen jäljet olisivatkin välttäneet vähemmän harjaantunutta silmää kuin muskettisoturimme.
"Mainiota, parooni, mainiota!" kiitti hän vielä.
"Ja nyt tiedät kaikki, mitä halusitkin kuulla, eikö niin?" kysyi Portos pöyhistellen.
"Voi, johan nyt toki; osoita minulle vain vielä viimeinen suosiollisuus, veikkoseni."
"Puhu pois; minä olen täällä määrääjä."
"Sano mielikseni tuon herrasmiehen nimi, joka käyskentelee tuolla alhaalla sotamiesten takana."