"Jatkahan mielenkiintoista selittelyäsi, veikkonen, minä pyydän", sanoi d'Artagnan. "Mikä tuo iso valkoinen rakennus on, joka on täynnä ikkunoita?"
"Sekö! No, siinä on jesuiittihallinto. Pardieu, sinäpä osaat onnellisesti johtaa: näetkö hallintotalon lähellä isoa, pikku torneilla koristettua rakennusta — kauniiseen goottilaiseen tyyliin suunniteltua, kuten Gétardin tuhrus määrittelee?"
"Kyllä näen. Mitä siitä?"
"No, siinä asuu Aramis."
"Mitä! Eikö hän asu piispankartanossa?"
"Ei, piispankartano on rappiolla. Se on sitäpaitsi itse kaupungissa, ja Aramis pitää enemmän esikaupungista. Sentähden sanoinkin sinulle, että hän on kiintynyt Saint-Paterneen, tämä kun käsittää esikaupungin. Ja samassa kaupunginosassa on keilaratakin, pallohuone ja dominikaaniluostari. Katsohan, juuri tuo, jonka kaunis kellotorni kohoaa pilviin."
"Erinomaista!"
"Lisäksi, näetkös, esikaupunki onkin erillinen yhdyskunta; sillä on omat muurinsa, torninsa, vallihautansa, — rantalaiturikin päättyy sinne, joten Saint-Paterneen pääsee suoraan mereltä. Jollei meidän pikku kaapparimme kulkisi kahdeksan syltä syvässä, niin olisimme täysin purjein päässeet ihan Aramiksen ikkunan alle."
"Portos, Portos, veikkoseni", huudahti d'Artagnan, "sinä ehtymätön tietojen lähde, syvien ja sukkelien aatosten tallettaja! Sinä et minua enää ihmetytä, Portos, vaan suorastaan saat minut häpeämään."
"Nyt olemme perillä", sanoi Portos, tavanomaisen vaatimattomana antaen keskustelulle toisen käänteen.