Herra Fouquet toimii.
Sillaikaa kun Fouquet ajoi täyttä neliä englantilaisella valjakollaan Louvrea kohti kuningas työskenteli siellä Colbertin kanssa. Äkkiä hän kävi miettiväiseksi. Nuo kaksi kuolemantuomiota, jotka hän oli ensimmäisinä itsenäisinä hallitustoiminaan vahvistanut, palasivat useinkin hänen mieleensä. Avoimin silmin hän oli näkevinään ne kahtena surutahrana, ja kun hän ummisti silmänsä, kuvastuivat ne verilaikkuina.
"Monsieur", hän virkahti intendentille, "minusta väliin tuntuu, etteivät ne kaksi miestä, jotka te toimititte kuolemaan, olleet aivan suuria rikollisia."
"Sire, heidät oli valittu veronkantajain parvesta, jota oli vähennettävä."
"Miten valittu?"
"Välttämättömyys määräsi, sire", vastasi Colbert kylmäkiskoisesti.
"Välttämättömyys! Suuri sana!" jupisi nuori kuningas.
"Suuri jumalatar, sire."
"He olivat yli-intendentin hartaimpia ystäviä, vai mitä?"
"Kyllä, sire; niin hartaita, että he olisivat uhranneet henkensä herra
Fouquetin puolesta."