Ludvig kalpeni. Colbert pudotti kynän ja vetäytyi pois kuninkaan luota, jonka yli hän oli ikäänkuin pahana enkelinä levittänyt mustat siipensä.
Yli-intendentti astui sisään hovimiehen tavoin, jolle ensimmäinen silmäys riittää selvittämään tilanteen. Tämä ei ollut rohkaiseva herra Fouquetille, niin tietoinen kuin hän olikin mahdistaan. Colbertin pienet mustat silmät kateudesta laajentuneina ja Ludvig XIV:n kirkas, vihastuksesta leimuava katse ennustivat uhkaavaa vaaraa.
Ylimmissä piireissä väitetään oikeiden hovimiesten olevan herkkätajuisia kuin vanhat soturit, jotka tuulen ja lehtien suhinassa aistivat aseistetun joukon kaukaisen töminän; kuunneltuaan he kykenevät jotensakin tarkoin päättämään, kuinka monta miestä siellä marssii, mikä määrä aseita kalahtelee, montako tykkiä vierii laveteillaan. Fouquetin ei siis tarvinnut muuta kuin panna merkille se hiljaisuus, joka syntyi hänen saapuessaan: hän oivalsi sen olevan täynnä tuhoisia paljastuksia.
Kuningas antoi hänelle aikaa edetä keskilattialle. Hänen nuorekas ujoutensa sääsi hänelle tämän hetkellisen pidättyväisyyden. Fouquet otti rivakasti tilaisuudesta vaarin.
"Sire", hän aloitti, "olin kärsimätön tapaamaan teidän majesteettianne."
"Ja minkätähden?" kysyi Ludvig.
"Ilmoittaakseni teille mieluisan uutisen."
Vailla Fouquetin henkilöllistä suuruutta ja aulisluontoisuutta muistutti Colbert silti monessa kohden rahaministeriä. Hänellä oli sama huomiokyky, sama ihmistuntemus ja lisäksi se voimakas malttavaisuus, joka antaa teeskentelijälle aikaa harkitsemiseen ja vastaliikkeen valmistamiseen. Hän arvasi, että Fouquet oli ehättämässä sen iskun edelle, jonka hän aikoi tälle antaa. Hänen silmänsä säkenöitsivät.
"Uutisen! Minkä?" tiedusti kuningas.
Fouquet laski pöydälle paperikäärön.