D'Artagnan saa lopultakin kapteeninvaltuutensa.
Lukija tietää ennakolta, kenet palatsinvartija ilmoitti mainitessaan sanansaattajan tulleen Bretagnesta. Tomuttuneena, tulehtunein kasvoin, hikeä tippuvin hiuksin ja jäykistynein säärin d'Artagnan vaivalloisesti nosteli jalkojaan porrasaskelmilla, joita vastaan hänen veriset kannuksensa helähtelivät.
Juuri ovesta sisälle astuessaan hän huomasi kynnyksellä yli-intendentin. Fouquet tervehti hymyllä miestä, joka olisi tuntia aikaisemmin tulleena tuottanut hänelle häviön tai kuoleman. D'Artagnan sai hyväluontoisuudestaan ja tavattomasta ruumiillisesta joustavuudestaan vielä sen verran malttia, että muisti rahaministeriltä saamansa hyvän vastaanoton; hän vastasi senvuoksi tervehdykseen, mutta paljon enemmän suopeudesta ja säälistä kuin kunnioituksesta.
Hänen huulilleen pyrki sana, jota oli niin usein hoettu Guisen herttualle:
"Paetkaa!"
Mutta sen sanan lausuminen olisi ollut suuren asian kavaltamista, — ja kuninkaan työhuoneessa palatsinvartijan kuullen kuiskattuna se olisi ollut hyödytöntä itsensä uhraamista, tuottamatta varoitetulle pelastusta.
D'Artagnan tyytyi siis tervehtimään rahaministeriä äänettömästi ja eteni huoneeseen.
Kuninkaan hämmästykseen Fouquetin viime sanoista sekaantui juuri mielihyvää lähetin paluusta. D'Artagnanilla oli yhtä varma ja nopsa katse kuin hovimiehelläkin. Ensi silmäyksellä hän havaitsi Colbertin otsalla katkeran nöyryytyksen leiman, ja hän kuuli myös kuninkaan virkkavan tälle:
"Vai niin, herra Colbert, teillä siis oli yhdeksänsataatuhatta livreä, jotka kuuluivat yli-intendentin virastolle!"
Tukehtumaisillaan Colbert vain kumarsi sanattomana.