Neitosen me tunnemme, jo nähtyämme hänet tässä samassa ikkunassa saman auringon hyväilemänä. Hänessä ilmeni omituinen vallattomuuden ja ajattelevaisuuden yhtymä: nauraessaan hän oli viehättävä, totiseksi käydessään kaunis — mutta pitänee huomauttaa, että hän useammin oli viehättävä kuin kaunis.
Haastelijat näkyivät joutuneen puolittain leikkisän ja puolittain vakavan keskustelun huippukohtaan.
"Kuulkaahan nyt, herra Malicorne", virkkoi tyttö, "suvaitsetteko jo vihdoinkin, että puhumme järkeä?"
"Luuletteko sen olevan helppoa, Aure-neiti", vastasi nuori mies. "Tehdä mitä tahdotaan, kun ei kyetä tekemään mitä osataan…"
"Kas, siinä se taas sotkeutuu puheenparsiinsa!"
"Minäkö?"
"Te juuri; heittäkää toki sikseen tuo prokuraattori-jaarittelu."
"Mahdotonta sekin. Lakimieshän olen, neiti de Montalais."
"Neiti olen, herra Malicorne."
"Voi, sen tiedän hyvin, ja te muserratte minut etäisyydellämme; en sentähden sanokaa mitään."