Suurella tuoksinalla alettiin etsiä asuntoja; herrat hajautuivat, ja lakeijain kesken syntyi kovaa suukopua. Keskellä vilinää oli kreivi de Guiche tuntevinaan Manicampin. Tämä oli tosiaankin saapunut kaupunkiin, mutta jo jälleen niin köyhäksi joutuneena, että hänen oli viime hetkessä onnistunut Orléansissa vain lunastaa takaisin muuan hopealla kirjailtu sinipunainen samettipukunsa. Siitä kreivi de Guiche tunsikin hänet varmemmin kuin kasvoista; hän oli usein nähnyt Manicampilla tämän kauhtuneen asun, joka oli tuhlarin viimeisenä hätävarana. Manicamp esittäysi ystävänsä näkyviin soihtukaaren alla, joka oli tulipaloa uhmaavasti sommiteltu valaisemaan Havren kaupunginporttia Frans I:n tornin lähellä. Nähdessään Manicampin surkean hahmon kreivi ei voinut pidättää nauruaan.
"Kas, Manicamp-poloiseni", hän sanoi, "sinäpä olet ihan sinipunaisessa, — olet siis saanut surua?"
"Surupukua käytän, niin", myönsi Manicamp.
"Ketä murehdit?"
"Sinistä ja kullalla kirjailtua asuani, joka on mennyt kaiken maailman tietä ja jonka sijalle en ole enää löytänyt muuta kuin tämän, — vieläpä häädyin säästämään, kyetäkseni lunastamaan tämänkään takaisin."
"Jopa nyt!"
"Pardieu, vielä ihmettelet, — jätettyäsi minut rahattomaksi."
"No, pääasia on, että olet täällä."
"Kamalia teitä taivallettuani!"
"Missä asuntosi on?"