"Kardinaali?"
"Niin, kardinaali."
"Silloin minä olen tuomittu, sire."
Ludvig XIV ei vastannut mitään.
"Tuomittu juuri, sillä minä en ikinä ano mitään mieheltä, joka olisi jättänyt äitini ja sisareni — Henrik IV:n tyttären ja tyttärentyttären — kuolemaan viluun ja nälkään, jollei herra de Retz ja parlamentti olisi lähettänyt heille puita ja leipää."
"Kuolemaan!" mutisi Ludvig XIV.
"No niin", jatkoi Englannin kuningas, "köyhä Kaarle II — tämä Henrik IV:n lapsenlapsi kuten tekin, sire —, jolla ei ole parlamenttia eikä kardinaali de Retziä apunaan, kuolee siis nälkään kuten oli vähällä käydä hänen sisarelleen ja äidilleen."
Ludvig rypisti silmäkulmiaan ja kouraisi rajusti kalvosintensa röyhelöstä.
Tämä voimattomuus, tämä hievahtamattomuus, jonka piti salata hyvin huomattavaa liikutusta, vaikutti syvälti Kaarlo-kuninkaaseen; hän tarttui nuoren hallitsijan käteen.
"Kiitos, hyvä serkku", hän sanoi. "Teidän tulee sääli minua; muuta en voisikaan teiltä toivoa nykyisessä asemassanne."