"Miten voitte sitä kysyä?" kuiskasi tyttö.
"Oi, lausu minulle suoraan tunteesi, minä rukoilen; olen perustanut sinuun koko elämäni toivon, olen valinnut sinut herttaisen luonnollisuutesi viehättämänä. Älä nyt anna häikäistä itseäsi täällä hovissa, missä kaikki puhdas turmeltuu ja kaikki nuorekkuus väleen vanhenee. Sulje korvasi täkäläisiltä puheilta, ummista silmäsi näkemästä hienostomme antamia esimerkkejä, varo hengittämästäkään pahuuden myrkyttämää ilmaa. Sano minulle aivan kiertelemättä, Louise, onko minun uskottava neiti de Montalaisin vihjausta? Tulitko Pariisiin siitä syystä, että minä en enää ollut Bloisissa?"
Nuori kreivitär punastui ja kätki kasvot käsiinsä.
"Niin, se sinulla sittenkin oli syynä, eikö totta?" huudahti Raoul innostuksen valtaamana. "Oi, minä rakastan sinua nyt vielä kiihkeämmin kuin koskaan! Kiitos, Louise, tästä hiljaisen elämänlaatusi uhraamisesta! Mutta minun täytyy tehdä päätökseni, saadakseni sinut suojelluksi kaikilta loukkauksilta ja varjelluksi mainettasi pienimmältäkin tahralta. Katsos, Louise, nuoren prinsessan hovineito on nykyisenä kevytmielisyyden ja huikentelevan rakastelun aikana altis alituisille hyökkäyksille, ihan turvattomassa asemassa. Se tila ei mitenkään sovellu sinulle: saadaksesi kunnioittavaa kohtelua, sinun tulee olla naimisissa."
"Naimisissa?"
"Niin."
"Hyvä Jumala!"
"Tässä on käteni, Louise, — laske siihen omasi."
"Mutta kreivi de la Fère?"
"Isäni antaa minulle vapaan vallan."