Leskikuningatar istui kirjoittamassa, kuten sanottu, kun Monsieur astui hänen rukouskammioonsa, — ei tällä kertaa itkettynein silmin ja vaalein kasvoin, mutta rauhattomana, kiusaantuneena ja äreänä. Hän suuteli hajamielisesti äidin käsivartta ja istuutui ennen kuin toinen viittasikaan. Itävallan Annan ehdottoman hovisäännöstelyn johdosta tämä sovinnaisuuden unohdus ilmaisi suurta sielullista rasitusta, ja etenkin Filipissä, joka muuten niin auliisti osoitti mitä mielistelevintä kunnioitusta.
"Mikä sinun on?" kysyi Itävallan Anna kääntyen poikaansa päin.
"Voi, madame, minulla on paljonkin sydämelläni", jupisi prinssi allapäin.
"Tosiaankin näytät kovin vaivaantuneelta", sanoi kuningatar asettaen kynänsä kirjoitustelineelle. Filip rypisti silmäkulmiaan, muttei vastannut. "On kai kuitenkin joku asia enemmän mielessäsi kuin muut?"
"Kyllä, pääasiallisesti ajattelenkin erästä seikkaa, madame."
"Annahan kuulua."
Filip avasi suunsa purkaakseen kaikkia huoliaan, jotka raskauttivat hänen sydäntään ja tuntuivat pelkästään kaipaavan pääsyä ilmoille, haihtuakseen olemattomiin. Mutta yhtäkkiä hän pidättyikin, keventäen kuormaansa vain syvällä huokaisulla.
"No, no, Filip, lujuutta vain", reipastutti äiti. "Kun ihmisellä on valittamista, tuntuu melkein aina joku henkilö kiusalliselta, eikö niin?"
"Se ei ole niinkään sanottua, madame."
"Kenestä tahdot puhua? Älä nyt suotta pidättele."