"Sanokaa te minulle ensiksikin", aloitti Filip, "minkätähden vaimoni on yhä pitänyt englantilaisen saattueensa. Mistä se johtuu?" Ja Filip laski käsivartensa ristiin rinnalle, katsellen äitiään ikäänkuin varmana siitä, että tällä ei voinut olla mitään vastattavana siihen vihjaukseen.
"Mutta siinähän ei ole mitään merkillistä", selitti kuitenkin Itävallan Anna. "Englantilaiset ovat hänen maanmiehiänsä, he ovat uhranneet paljon varoja saattaakseen häntä Ranskaan ja olisi epäkohteliasta ja valtiollisestikin ajattelematonta lähettää äkkipäätä pois ritarijoukkoa, joka on kaikin tavoin tahtonut osoittaa uskollista kiintymystään."
"Onpa se kaunista uhrautuvaisuutta todellakin, äitiseni, — siirtyä kurjasta ilmastosta herttaiseen maahan, missä kultarahalla saa aikaan enemmän tehoa kuin saarivaltakunnassa neljällä! Kaunista kiintymystä lähteä pikku matkalle naisen tähden, johon on rakastunut!"
"Rakastunut, Filip! Ajatteletko, mitä puhut?"
"Täydellä todella!"
"Ja kuka siis muka on rakastunut Madameen?"
"Komea Buckinghamin herttua… Alatteko puolustaa minulle häntäkin, äiti?"
Itävallan Anna punastui, mutta hymyilikin samalla. Herättihän Buckinghamin nimi hänen mielessään muistoja, jotka olivat sekä suloisia että suruisia!
"Buckinghamin herttua?" mutisi hän.
"Niin, oikeita naisten lellipoikia, kuten isoisäni Henrik IV sanoi."