Filip loittoni samalle suunnalle, mistä oli tullutkin, ja samassa de Guiche lähestyi englantilaista herttuaa toisaalta. Raoul luuli kärsimättömän ystävänsä kiirehtivän itse antamaan haastetta ja asettui hänen tielleen.
"Ei, ei, Raoul, se kaikki on nyt rauennut", sanoi de Guiche ojentaen molemmat kätensä herttualle ja vetäen hänet pilarin taakse. "Oi, herttua, herttua", pyysi hän, "antakaa minulle anteeksi, mitä teille kirjoitin; minä olin hupelo! Palauttakaa se kirje!"
"Niin, se on totta, — te ette voi enää olla katkeroitunut minua vastaan", virkkoi nuori herttua kaihomielisesti hymyillen.
"Voi, rakas herttua, pyydän kaikesta sydämestäni anteeksi!…
Ystävyyteni, ikuinen ystävyyteni…"
"Miksipä tosiaankaan muistelisimme mitään ikävää välillämme, kreivi, kun nyt jätän hänet enkä sitten enää milloinkaan näe häntä?"
Raoul kuuli nuo sanat ja käsitti läsnäolonsa tarpeettomaksi noille kahdelle nuorelle miehelle, jotka olivat heltymässä yhä hartaampaan sydämellisyyteen keskenään. Hän peräytyi muutaman askeleen ja joutui siten lähelle de Wardesia, joka puheli Lotringin junkkarin kanssa Buckinghamin lähdöstä. "Viisas väistyminen!" pisti de Wardes. "Miten niin?"
"Se säästää kunnon herttualta miekaniskun vaaran." Molemmat puhkesivat nauramaan.
Kiukustuen käännähti Raoul heihin päin otsa rypyssä, ohimot punehtuneina ja huulilla halveksiva sävy. Lotringin junkkari kiepahti kannoillaan ja vetäysi sivummalle, mutta de Wardes seisoi varmaryhtisenä paikallaan.
"Monsieur", sanoi Raoul kiusanhengelle, "te ette siis voi vieraantua panettelemasta ihmisiä selän takana? Herra d'Artagnanin häpäisemisestä olette nyt kääntynyt latelemaan herjauksianne herttuaakin vastaan."
"Hoo, monsieur", vastasi de Wardes, "tiedätte toki, että väliin loukkaan päin silmiäkin."