"Hiljaa hyvää tulee. Minä siis odotan teitä, monsieur."
"En jää pois puhuttelustanne."
"Näkemiin."
Ja d'Artagnan suuntasi kulkunsa huoneeseensa, missä kreivi de la Fère odotteli ikkunakomeroon istuutuneena.
"No?" tiedusti hän nähdessään ystävänsä astuvan sisälle.
"Niin", vastasi tämä, "herra de Wardes suvaitsee kunnioittaa minua pikku vierailulla muutamien läheistensä ja meidän ystäviemme seurassa"
Heti muskettisoturin perässä ilmestyivätkin de Wardes ja Manicamp. De Guiche ja Buckinghamin herttua seurasivat heitä hyvin ihmeissään, tietämättä mitä heistä tahdottiin. Lopuksi saapui Raoul kahden tai kolmen aatelismiehen seurassa. Hänen katseensa siirtyi sisääntullessa läsnäolijasta toiseen, kunnes hän huomasi isänsä ja asettui tämän viereen.
D'Artagnan tervehteli vieraitaan mitä kohteliaimmin; hän oli säilyttänyt tyynen ja sydämellisen sävynsä. Seurue edusti yksinomaan huomattavassa asemassa olevia hovimiehiä. Esitettyään erikseen kullekin anteeksipyynnön siitä, että oli vaivannut heitä, hän kääntyi de Wardesiin, joka lujasta itsehillinnästään huolimatta ei voinut salata levottomuuden sekaista hämmästelyä.
"Monsieur", aloitti hän, "kun nyt olemme kuninkaan salin ulkopuolella ja sovinnaisuuden sääntöjä loukkaamatta voimme puhella ääneen, tahdon selittää teille, minkätähden olen ottanut vapaudekseni pyytää teitä luokseni ja samalla kutsua koolle nämä herrat. Olen kuullut ystävältäni kreivi de la Fèreltä, millaisia häpäiseviä viittauksia te levittelette minusta, ja te olette sanonut pitävänne minua verivihollisena, koska muka olin isänne vihamies."
"Se on totta, monsieur, niin olen sanonut", vastasi de Wardes, jonka kalpeuteen ilmestyi heikkoa punaa.