Kun Aramis oli synkässä erittelyssään päässyt tähän, kuului metsän helmasta tuollainen huuhkajan kolkko ja pitkitetty huhuilu, joka saa jokaisen muun elollisen säpsähtämään.
"Mieluummin määrännen kukistetun kuninkaan maanpakoon", virkkoi Filip väristen; "se olisi inhimillisempää."
"Kuningas ratkaisee asian mielensä mukaan", vastasi Aramis. "Olenko nyt selvästi esittänyt tehtävän? Olenko johdellut ratkaisun teidän kuninkaallisen korkeutenne toivomusten ja edellytysten mukaisesti?"
"Kyllä, monsieur, kyllä. Ette ole mitään unohtanut, ellette sentään kahta seikkaa."
"Ensimmäinen niistä?"
"Puhukaamme siitä heti samalla avomielisyydellä, jota vastikään olemme keskustelussamme käyttäneet. Puhukaamme vaikutteista, jotka voivat tuhota rakentamamme toiveet; puhukaamme meitä uhkaavista vaaroista."
"Ne olisivat tavattomat, äärettömät, peloittavat ja voittamattomat, ellei — kuten olen teille sanonut — kaikki liittyisi tekemään niitä tuiki tyhjiksi. Ei ole mitään vaaroja teille eikä minulle, jos teidän kuninkaallisen korkeutenne lujuus ja pelottomuus ovat yhtä suuret kuin se ulkonainen yhtäläisyys, jonka luonto on antanut teille ja kuninkaalle. Toistan teille, ei ole vaaroja, vaan ainoastaan vastuksia. Tuon sanan löydän kaikista kielistä, enkä ole sitä koskaan kyennyt ymmärtämään. Jos olisin kuningas, poistaisin sen sanavarastosta järjettömänä ja tarpeettomana."
"Kyllä toki, monsieur, on olemassa hyvin vakava este, ylipääsemätön vaara, jonka te unohdatte."
"Ah!" virkahti Aramis.
"On omantunnon ääni, on raatelevan katumuksen tuska."