"Osaan ne ulkoa."
"Ja oletteko ne myöskin ymmärtänyt? Anteeksi, minä voinen kysyä tätä Bastiljiin suljetulta poloiselta. Sanomattakin on selvää, että viikon päästä minulla ei enää ole mitään kyseltävä teidänlaiseltanne mieheltä, joka kaikkivaltaisuudessaan nauttii vapauttansa."
"Kyselkää minulta siis. Tahdon olla oppilaana, jonka on kerrattava viisaalle mestarilleen sovittu läksy."
"Ensiksikin perheestänne, monseigneur."
"Äidistäni, Itävallan Annastako? Kaikista hänen huolistaan ja surullisesta taudistaan? Oi, minä tunnen hänet, minä tunnen hänet!"
"Toisesta veljestänne?" virkkoi Aramis kumartaen.
"Olitte liittänyt noihin tiedonantoihin niin oivallisesti piirrettyjä ja väritettyjä muotokuvia, että minä niiden avulla tunnen henkilöt, joiden luonne, tavat ja elämäkerta minulle ilmenevät selityksissänne. Veljeni Monsieur on komea, tummanverevä, kalpeakasvoinen mies; hän ei rakasta vaimoaan Henrietteä, jota minä, Ludvig XIV, olen hiukan rakastellut ja jolle vieläkin keimailen, vaikka hän tahtoessaan karkoittaa neiti de la Vallièren aiheutti minulle paljon kyyneliä."
"Varokaa sen tyttösen silmiä", virkkoi Aramis. "Hän rakastaa vilpittömästi nykyistä kuningasta. On vaikea pettää rakastavan naisen katsetta."
"Hän on vaaleaverinen, sinisilmäinen, ja hänen hellyytensä kyllä ilmaisee minulle, kuka hän on. Hän ontuu hiukan, hän kirjoittaa joka päivä kirjeen, johon minä annan herra de Saint-Aignanin vastata."
"Tunnetteko hänet?"