Lumottu yö kävi myöhäiseksi. Kuningas kysyi huonettaan, ja heti syntyi yleinen hyörinä. Kuningattaret saatettiin luuttujen ja huilujen sävelissä suojiinsa, ja kuningas näki makuuhuoneeseensa noustessaan muskettivartionsa, jonka herra Fouquet oli haetuttanut Melunista ja kutsunut illalliselle.
D'Artagnan menetti kaiken epäluuloisuutensa. Hän oli väsyksissä, hän oli syönyt hyvän aterian ja tahtoi kerran elämässään nauttia juhlasta todellisen kuninkaan luona.
— Herra Fouquet, — päätti hän, — on minun mieheni!
Se unenjumalalle vihitty huone, johon kuningas johdettiin monin juhlallisuuksin, ansaitsee lyhyen kuvauksen kertomuksessamme. Se oli palatsin kaunein ja avarin suoja. Le Brunin sivellin oli sen kupukatossa esittänyt ihania ja kaameita unelmia, joita Morfeus kutoo kuninkaille yhtä hyvin kuin tavallisille kuolevaisille. Kaiken suloisen, mitä uni tuottaa, kaikki, mitä sillä on tarjottavana hunajanmakeata, hyväntuoksuista, kukkia ja nektaria, hekumaa tai aistimusten lepoa, oli maalari käyttänyt freskojensa värittelyyn. Sommittelu oli toiselta osaltaan yhtä viehkeä kuin se toisaalta oli synkkä ja hirvittävä. Myrkkyjuomalla täytetyt maljat, nukkujan pään yli välkkyvä miekka, kauheasti naamioidut noidat ja peikot, ilmiliekkiä tai sysimustaa yötä pelättävämpi puolihämy olivat noiden ihanien taulujen puitteina.
Kuningasta puistatti hänen astuessaan upeaan kamariin. Fouquet kysyi, vaivasiko häntä jokin.
"Minua nukuttaa", vastasi Ludvig jokseenkin kalpeana.
"Haluaako teidän majesteettinne heti yöpukunne?"
"En, minun on vielä puhuteltava muutamia henkilöitä", virkkoi kuningas.
"Kutsuttakoon herra Colbert."
Fouquet kumarsi ja poistui.
220.