"Lähtekäämme puistoon, hyvät herrat."
Siellä hän tapasi naiset. Sanoimme kuninkaan voittaneen tuhannen pistolia ja korjanneen ne saaliikseen. Mutta herra Fouquet oli osannut menettää kymmenentuhatta, niin että hovilaisillekin oli jakaantunut melkoinen määrä taskurahoja, saaden heidän kasvonsa kuvastamaan pelkkää mielihyvää ja hyväntuulisuutta. Samaa ei voinut sanoa kuninkaasta, jonka otsa yhä pysyi varsin pilvistyneenä, vaikka hänkään ei ollut välinpitämätön pelivoitostaan. Erään kujan mutkassa odotteli häntä Colbert, varmaankin sovitussa kohtauksessa, sillä Ludvig, joka oli häntä vältellyt, teki hänelle merkin ja tunkeusi intendentin keralla syvemmälle puistoon.
Mutta myöskin la Vallière oli pannut merkille kuninkaan synkkinä hehkuvat katseet, ja kun hänen rakkaudelleen ei ollut mitään läpitunkematonta valtiaan sielussa, oli hän tajunnut, että tämä pidätelty äkäisyys uhkasi jotakuta. Hän asettui koston tielle niinkuin laupeuden enkeli. Kovin murheellisena, sekavalla mielellä ja puolittain suunniltaan tuskaannuksesta, kun oli joutunut niin pitkäksi aikaa eroon rakastajastaan, rauhattomana tuon aavistelemansa sisäisen kuohumuksen johdosta, hän ensin näyttäysi kuninkaalle hämmentynein ilmein, joita Ludvig pahantuulisuudessaan tulkitsi epäedullisesti. Kun he sitten olivat kahden kesken — tai melkein yksinään, sillä nähdessään nuoren tytön oli Colbert kunnioittavasti pysähtynyt kymmenen askeleen päähän, — lähestyi kuningas la Vallièrea ja tarttui hänen käteensä.
"Mademoiselle", hän virkkoi, "voinko ilman hienotunteisuuden loukkausta kysyä teiltä, mikä teitä vaivaa? Povenne kohoilee, silmänne ovat kosteat."
"Voi, sire, jos olen murheissani, niin se on teidän majesteettinne suruisuudesta tarttunutta."
"Minäkö suruissani? Oh, te näette nyt huonosti, mademoiselle."
"Ei, suru ei ole mieltäni painamassa."
"Mikä siis, sire?"
"Nöyryytys."
"Nöyryytys? Oi, mitä sanottekaan?"