Sitten hänen kasvonsa äkkiä kirkastuivat.
— Hei, en, enpä vielä! — hän päätti itsekseen.
Ja sillaikaa kun kuningas jättimäisen lehmuksen katveen suojassa syleili la Vallièrea kaikella hellittämättömän rakkauden kiihkolla, Colbert tyynesti penkoi lompakkoaan ja otti sieltä kirjeen muotoon taitetun paperin. Tämä oli kenties jo hiukan kellahtava, mutta sen täytyi olla hyvin kallisarvoinen, koska intendentti myhäili sitä katsellessaan. Sitten hän siirsi vihaa säihkyvän silmäyksensä viehättävään ryhmään, jonka nuori tyttö ja kuningas loivat varjokseen puun siimeksessä, kun lähestyvien soihtujen hohde jo alkoi levitä tummentoon.
Ludvig huomasi soihtujen loisteen heijastumassa la Vallièren valkoiseen hameeseen.
"Lähdetään, Louise", hän kehoitti; "tuolta tullaan."
"Mademoiselle, mademoiselle, — tullaan", lisäsi Colbert jouduttaakseen nuoren tytön poistumista.
Louise katosi nopeasti puiden väliin. Kun sitten kuningas suoristausi, polvistuttuaan nuoren tytön edessä, huomautti Colbert:
"Kah, neiti de la Vallière on pudottanut jotakin."
"Mitä niin?" kysyi kuningas.
"Jonkin paperin, kirjeen, — tuossa näkyy jotakin valkoista, sire."