"Herra Fouquet, te saatte vielä kuulla minusta; lähettäkää noutamaan tänne herra d'Artagnan, pyydän."
Ja Ludvig XIII:n veri, joka oli niin kauan pysynyt hillittynä, kiehui silloin melkein talttumattomana hänen suonissaan, ja hän oli aivan valmis katkaisuttamaan Fouquetilta kaulan niinkuin hänen edeltäjänsä oli surmauttanut Ancren marskin. Hän peitti kamalan päätöksensä vain hymyllä, tuollaisella kuninkaallisella hymyllä, jotka ovat valtiokaappausten salamoita.
Fouquet tarttui kuninkaan käteen, suudellen sitä. Ludvigin koko ruumis värähti, mutta hän sieti rahaministerin huulten kosketuksen. Viisi minuuttia myöhemmin d'Artagnan, jolle oli toimitettu kuninkaan käsky, astui Ludvig XIV:n huoneeseen.
Aramis ja Filip olivat omassa suojassaan, yhä tarkkaavaisina, yhä kuunnellen.
Kuningas ei antanut muskettisoturien kapteenille aikaa astua hänen nojatuolinsa luo, vaan riensi häntä vastaan.
"Pitäkää huolta", huudahti hän, "että kukaan ei pääse tänne."
"Hyvä, sire", vastasi soturi, jonka tarkka silmä oli jo aikaa sitten huomannut hallitsijan kasvojen kolkkouden.
Annettuaan määräyksen ovella hän palasi kuninkaan luo.
"Kuuluuko jotakin uutta, sire?" kysyi hän.
"Paljonko miehiä teillä on täällä?" tiedusti kuningas antamatta muuta vastausta kysymykseen.