— Tulee hetki, — ajatteli hän —, jolloin minulle tuodaan ravintoa, kuten kaikille vangituille. Silloin näen jonkun, puhun, ja minulle vastataan.
Kuningas koetti muistella, milloin Bastiljin asujaimille tarjottiin ensimmäinen ateria. Mutta hän ei edes sitä seikkaa tiennyt. Julmana, jumottavana tikariniskuna koski häntä tunnonpisto siitä, että oli elänyt viisikolmatta vuolta, ollut kuninkaana ja nauttinut onnea, ajattelematta mitä kaikkea saa kärsiä onneton, jolta vapaus on vääryydellä riistetty. Tätä miettiessään kuningas punastui häpeästä. Hän tunsi, että Jumala salliessaan tämän kauhean nöyryytyksen vain maksoi ihmiselle sen kidutuksen, jota tämä ihminen oli aiheuttanut monille muille.
Mikään ei voinut olla vaikuttavampaa saattamaan uskonnon piiriin tätä tuskien tunnon säikähdyttämää sielua. Mutta Ludvig ei uskaltanut edes polvistua rukouksessa Jumalan eteen, anoakseen häneltä tämän koettelemuksen loppua.
— Jumala tekee hyvin, — ajatteli hän, — Jumala on oikeassa. Menettelisin raukkamaisesti pyytäessäni Jumalalta mitä niin usein olen lähimmäisiltäni kieltänyt.
Hän oli päässyt tähän kohtaan mietiskelyssään tai oikeammin sieluntuskassaan, kun äskeinen melu uudestaan kuului hänen ovensa takaa, mutta tällä kertaa sitä seurasi avainten kilinä ja salpojen rauske sinkilöissään.
Kuningas ponnahti eteenpäin, mennäkseen sisääntulijaa vastaan. Mutta äkkiä muistaen, että sellainen liike ei ollut kuninkaan arvon mukainen, hän pysähtyi, otti ylevän ja tyynen asennon, joka olikin hänelle helppoa, ja odotteli selin ikkunaan kääntyneenä, voidakseen hiukan salata äskeistä kiihtymistään uudelta tulijalta.
Tämä oli ainoastaan vanginvartija, joka toi täytetyn ruokavasun.
Kuningas katseli miestä levottomasti, odottaen hänen puhuvan.
"Hei-hei", virkkoi mies, "te olette rikkonut tuolinne, sen hyvin arvasin. Mutta ihanhan te olette villiintynyt kaistapääksi!"
"Monsieur", vastasi kuningas, "varokaa kaikkia puheitanne; asia on teille perin vakava."
Vartija asetti vasunsa pöydälle, katsellen puhuttelijaan.