"Teen kuitenkin poikkeuksen", jatkoi kapteeni, "sen tapauksen varalta, että avattaisiin ovea, näkyväistä tai salaista — mentäisiin ulos tai tultaisiin sisään. Oh, silloin on korvani äärimmäisen herkkä! Pieninkin narahdus säpsähdyttää minua. Se johtuu luontaisesta vastenmielisyydestä. Menkää tuonne, tulkaa tänne, kävelkää pitkin lattiaa; kirjoittakaa, hävittäkää kirjoituksia, repikää rikki, polttakaa; mutta älkää koskeko avaimeen tai lukkoon, älkää kajotko ovenripaan, sillä silloin te kavahduttaisitte minut jalkeille, ja se ärsyttäisi hirveästi hermojani."
"Tosiaankin, herra d'Artagnan", virkkoi Fouquet, "te olette älykkäin ja kohteliain mies, mitä tunnen, ja vain yhtä asiaa pahoittelen, nimittäin että olen joutunut tuntemaan teidät näin myöhään."
D'Artagnan päästi huoahduksen, joka merkitsi:
— Ah, ehkä olette saanut sen kokemuksen liian aikaisin!
Sitten hän vaipui nojatuoliinsa, Fouquetin puolittain makaavassa asennossa tukiessa itseään kyynärpäällään ja mietiskellessään seikkailuaan.
Ja jättäen kynttilän palamaan odottelivat molemmat täten aamun koittoa, ja milloin Fouquet huokaili liian äänekkäästi, d'Artagnan kuorsasi sitä kovemmin.
Ei kukaan, ei edes Aramis tullut heidän lepoaan häiritsemään; mitään melua ei kuulunut suuressa talossa.
Ulkona kunniavahdit ja muskettisoturien partiot narskuttivat hiekkaa saappaillaan; se tiesi nukkuville sitä turvallisempaa lepoa. Tähän on enää vain lisättävä tuulen humina ja suihkulähteiden suhina, jotka jatkavat keskeytymätöntä leikkiään välittämättä niistä pikkuseikoista, jotka muodostavat ihmisen elämän ja kuoleman.
226.
Aamu.