Hän oli astumassa huoneen kynnyksen yli, kun Fouquet virkkoi:
"Viimeinen suopeuden osoitus."
"Olkoon menneeksi, monseigneur."
"Herra d'Herblay, — sallikaa minun tavata herra d'Herblaytä."
"Minä toimitan hänet luoksenne."
D'Artagnan tuskin uskoi osanneensa niin oikeaan. Oli sallittu, että hänen päivänsä kuluisi aamun antamien merkkien mukaan.
Hän siis ilmestyi koputtamaan kuninkaan ovelle, kuten edellä mainitsimme. Ovi aukeni. Kapteeni saattoi luulla itse kuninkaan tulleen sitä avaamaan; tämä otaksuma ei ollut mahdoton sen kiihtymyksen jälkeen, jonka valtaan muskettisoturi oli edellisenä iltana Ludvig XIV:n jättänyt. Mutta valmistautuessaan kunnioittavasti tervehtimään kuningasta hän näkikin edessään Aramiksen pitkät ja järkkymättömän tyynet kasvot. Ei paljon puuttunut, ettei hän parahtanut, — niin yletön oli hänen ihmetyksensä.
"Aramis!" huudahti hän.
"Hyvää huomenta, rakas d'Artagnan", vastasi kirkkoruhtinas kylmästi.
"Täällä?" änkytti muskettisoturi.