Se hovimies, joka piteli lipasta silloin kun kuningas yleisen kohun vallitessa lausui muistutuksensa, kiirehti laskemaan rannerenkaat kuningatar Maria Teresian käsiin. Naisparka tiesi hyvin, että ne eivät olleet joutumassa hänen kalleuksikseen, ja hän vain pikimmältään silmäsi niitä ennen kuin siirsi ne Madamelle. Tämä ja vielä suuremmassa määrin Monsieur katselivat koruja pitkään ja halukkaasti. Sitten Henriette lähetti ne kiertämään lähimmässä naisparissa, virkkaen vain yhden sanan, mutta äänenpainollaan ilmaisten kokonaisia lauseita:
"Uhkeita!"
Naiset tarkastelivat rannerenkaita sen verran kuin soveliaisuus salli, antaen niiden sitten kulkea edelleen oikealle.
Tällävälin kuningas puheli tyynesti de Guichen ja Fouquetin kanssa, enemmän kuitenkin haastatellen kuin kuunnellen. Niinkuin kaikki, joilla on ehdoton ylemmyys muihin verraten, hän oli saavuttanut keskusteluissa sellaisen tottumuksen, että hänen korvansa otti hajallisista puheluista vain sieltä täältä sen välttämättömän sanan, johon oli vastattava. Hänen tarkkaavaisuutensa oli toisaalla, missä hänen katseensakin harhailivat.
Neiti de Tonnay-Charente oli viimeinen arpomisluetteloon otettu osallinen, ja ikäänkuin hän olisi sikäli asettunut riviinkin olivat hänen perästään vain Montalais ja la Vallière jäljellä. Rannerenkaiden saapuessa näille kahdelle tuntui niiden herättämä yleinen mielenkiinto jo tyyntyneen. Korut menettivät tärkeytensä hetkellisesti sattuessaan noin vähäpätöiseen talteen. Se ei kuitenkaan estänyt Montalaisia hätkähtämästä ilahduksen, kateuden ja mieliteon vallassa, kun hän näki muhkeat jalokivet, joihin hänen katseensa kiintyi enemmän kuin kultasepän taidonnäytteeseen. Oli ilmeistä, että jos Montalais olisi joutunut valitsemaan raha-arvon ja taiteellisen kauneuden kesken, hän olisi epäröimättä asettanut timantit kameain edelle. Hänen olikin vaikea siirtää niitä toverilleen. La Vallière silmäsi koruja miltei välinpitämättömästi.
"Voi, kuinka komeat rannerenkaat! Ihanat, suurenmoiset!" huudahti Montalais. "Ja sinä et hurmaannu niistä, Louise? Mutta etkö siis olekaan nainen?"
"Kyllähän", vastasi nuori tyttö viehättävän kaihomielisesti. "Mutta onhan turhaa kiintyä sellaiseen komeuteen, jota emme voi omistaa."
Kuningas oli kurkoittautunut eteenpäin, kuunnellakseen mitä nuori tyttö sanoisi. Tuskin oli hänen äänensä värinä tauonnut hallitsijan korvissa, kun Ludvig nousi säteilevänä ja astui piirin poikki, pysähtyen la Vallièren luo.
"Mademoiselle", sanoi hän, "te erehdytte: kaikilla naisilla on oikeus koristautua."
"Oi, sire", vastasi la Vallière, "eikö teidän majesteettinne siis tahdo uskoa, että vaatimattomuuteni on todellista?"