Kello oli neljä iltapäivällä. Vedoten muistoihinsa Aramis ajatteli, että mikään ei osoittanut kiinnijoutumista mahdolliseksi.
Olisi ollut ennenkuulumatonta, että Portosta ja häntä vangitsemaan pystyvä ratsastajajoukkue olisi voinut hankkia riittävästi vaihtohevosia, edetäkseen neljänkymmenen lieuen[32] matkaa kahdeksassa tunnissa. Vaikka siis ottikin lukuun takaa-ajon, mikä ei sekään ollut ehdottoman varmaa, olivat pakolaiset hyvinkin viisi tuntia edellä tavoittajistaan.
Aramiksen mielestä ei levähtäminen ollut varomattomuutta, mutta matkan viivyttelemätön jatkaminen tuotti täydellisen turvan. Tosiaankin, vielä kahdenkymmenen lieuen ratsastus samalla vauhdilla, viimeisenä rajuna ponnistuksena, — silloin ei kukaan, ei edes d'Artagnan, kykenisi saavuttamaan kuninkaan vihollisia.
Portoksen mielipahaksi päätti siis Aramis jälleen noustavaksi ratsaille. Kiidettiin kello seitsemään illalla; yhden ainoan kievarinvälin takana enää oli Blois.
Mutta siinä tulikin eteen pirullinen vastus, joka sai Aramiin hätääntymään. Kievarissa ei ollut hevosia.
Kirkkoruhtinas ihmetteli, millä lemmon vehkeillä hänen vihollistensa oli onnistunut riistää häneltä keino rientää edelleen, — häneltä, joka ei tunnustanut sattumaa jumalaksi, häneltä, joka kaikessa näki syyn ja seurauksen lain ja tahtoi mieluummin uskoa, että kievarinisännän epäys sellaisena hetkenä ja sellaisella seudulla johtui korkeammalta taholta tulleesta määräyksestä, — määräyksestä, joka oli annettu pakenevan kuninkaantekijän pidättämiseksi.
Mutta juuri kun hän oli pikaistumaisillaan joko saadakseen selityksen tai hevosen, juolahti hänen mieleensä ajatus. Hän muisti, että kreivi de la Fère asui niillä tienoin.
"En olekaan matkalla pitemmälle, en täyttä kyytiväliäkään", sanoi hän. "Antakaa minulle kaksi hevosta käydäkseni tervehtimässä erästä ystävääni, läänitysherraa, joka asuu tässä lähellä."
"Ketä läänitysherraa?" kysyi kievarinisäntä.
"Kreivi de la Fèreä."