Linnoitus, jota ainoana suojana saarsi syvä vallihauta, kohotti kolmen pään tavoin ilmaan kolmea pientä torniaan, joita sammaleen peittämät pengermät yhdistivät toisiinsa.
Atos ja Raoul kulkivat jonkun aikaa puutarhan aitoviertä, tapaamatta ketään, joka olisi heidät toimittanut kuvernöörin puheille. Vihdoin he astuivat puutarhaan. Oli päivän kuumin hetki, jolloin kaikki elämä kätkeytyy ruohon ja kivien alle. Taivas levitti tulipurjeensa ikäänkuin vaimentaakseen kaiken melun, kietoakseen poimuihinsa kaiken hyörinän. Turkinpyyt värihernepensaissa, kärpäset lehvien alla, kaikki nukkuivat lämpöä aaltoilevan auringon raukaisemina.
Atos huomasi ainoastaan toisen ja kolmannen tornin välisellä pengermällä sotamiehen, joka kantoi muonavasulta näyttävää esinettä päänsä päällä. Mies palasi melkein heti ilman vasuaan, häipyen vahtikojun varjoon.
Atos käsitti, että hän oli vienyt jollekulle päivällistä ja että mies tehtävänsä toimitettuaan itse palasi syömään.
Äkkiä hän kuuli huudon ja kohottaessaan päänsä huomasi erään ikkunan ristikossa jotakin valkoista, ikäänkuin liikkuvan käden heiluttamassa jotakin auringon säteissä hohtavaa aseen tapaista. Ja ennen kuin hän oli itselleen selvittänyt, mitä oli nähnyt, välähti suhiseva valojuova ilmassa, johtaen hänen huomionsa vankitornista maahan.
Toinen ääni, matala jysähdys, kuului vallihaudan taholla, ja Raoul riensi ottamaan hopealautasen, joka oli vierinyt kuivuneelle hiekkareunalle.
Käsi, joka oli lautasen sinkauttanut, viittasi herrasmiehille ja katosi sitten.
Silloin Raoul ja Atos lähestyen toisiaan alkoivat tarkoin katsella pölyn tahraamaa lautasta ja keksivät sen pohjassa veitsenkärjellä kaiverrettuja kirjaimia:
"Minä olen", sanottiin kirjoituksessa, "Ranskan kuninkaan veli, tänään vanki, huomenna mielipuoli. Ranskalaiset aatelismiehet ja kristityt, rukoilkaa Jumalaa hallitsijainne pojan sielun ja järjen puolesta!"
Lautanen putosi Atoksen käsistä, sillävälin kun Raoul koetti oivaltaa näiden kaameiden sanojen salaperäistä merkitystä.