"En, mademoiselle, mutta haluaisin kuulla mielipiteenne."
"Minun käsitykseni on, että kaikki tuollaiselle matkalle lähteneet miehet ovat rakkaudessaan epätoivoon joutuneita hurjapäitä, jotka lähtevät etsimään sääliväisempiä mustia kuin täkäläiset julmat valkoihoiset kaunottaret ovat olleet."
Jotkut naiset nauroivat; la Vallière horjui, Montalais yski merkillisesti.
"Mademoiselle", huomautti d'Artagnan, "te erehdytte puhuessanne Djidgellin mustista naisista. Tosin eivät sikäläiset tenhottaret ole valkoisiakaan, vaan keltaisia."
"Keltaisia!"
"No, älkää arvostelko heitä pahastikaan; en ole koskaan nähnyt kauniimpaa väriä mustien silmien ja korallisuun täydennyksenä."
"Sitä parempi herra de Bragelonnelle!" virkahti hellittämätön neiti de
Tonnay-Charente; "poikaparka pääsee korvaamaan vahinkonsa."
Sanoja seurasi syvä hiljaisuus, jollaikaa d'Artagnan ehti ajatella, että naiset — nämä säveät kyyhkyset — kohtelevat toisiaan paljon julmemmin kuin tiikerit ja karhut.
Athénaisille ei riittänyt la Vallièren pakottaminen kalpenemaan; tämän piti vielä punastua. Sopimattomasti palaten puheenaiheeseen hän virkkoi:
"Tiedätkös, Louise, että sinä olet siinä saanut raskaan rikoksen tunnollesi?"