"Olen teidän vankinne, monsieur. Tahdotteko ottaa käsivarteni, koska olette pyörtymäisillänne?"
"Kiitos", mutisi d'Artagnan, joka todellakin tunsi maan pettävän jalkainsa alla ja taivaan luhistuvan päälleen.
Ja hän kierähti hiekalle lopen hengästyneenä ja voimattomana.
Fouquet astui alas jokiäyrästä, ammensi vettä hattuunsa, kostutteli muskettisoturin ohimoita ja juoksutti jonkun raikkaan pisaran hänen huultensa väliin.
D'Artagnan kohottausi, katsellen ympärilleen etsivin, harhailevin silmin.
Hän näki Fouquetin polvistuneena, märkä hattu kädessä ja hymyillen sanomattoman lempeästi.
"Te ette ole paennut!" huudahti hän. "Oi, monsieur, oikea kuningas uskollisuudessa, sydämeltään ja sielultaan ei ole Louvren Ludvig eikä Sainte-Margueriten Filip, vaan se olette te, henkipatto ja tuomittu!"
"Minä, joka tänään olen joutunut hukkaan vain yhden virheen vuoksi, herra d'Artagnan."
"Minkä, hyvä Jumala?"
"Minun olisi pitänyt hankkia teidät ystäväkseni. Mutta mitä nyt teemme
Nantesiin palataksemme? Olemme sieltä hyvin kaukana."