"Ei, kuulkaa, monsieur", hän sanoi, "tehkää ensin ilmoituksenne; voitte sitten levätä."
D'Artagnan oli jo astumassa kynnyksen yli, mutta seisahtui kuninkaan huomautuksesta ja tuli takaisin. Nyt oli Colbertin pakko lähteä. Hänen kasvonsa peitti tumma puna; mustissa ja häijyissä silmissä kiilui synkkä leimu tuuheiden kulmakarvain alta. Hän jouduttausi poistumaan, kumarsi kuninkaalle, suoristausi puolittain d'Artagnanin sivuuttaessaan ja astui ulos kirvelevin sydämin.
Jäädessään kahden kesken kuninkaan kanssa d'Artagnan heti omaksui lauhkean sävyn ja lausui säveästi:
"Sire, te olette nuori kuningas. Aamuruskosta ihminen päättelee, tuleeko päivä ihana vai synkkä. Mitä enteitä kansa, jonka Jumala on uskonut määräysvaltanne ohjailtavaksi, saa teidän hallituksestanne, sire, jos käytätte välittäjinänne pikamielisiä ja väkivaltaisia ministereitä? Mutta puhukaamme minusta, sire; jättäkäämme haastelu, joka teistä tuntuu joutavalta, kenties sopimattomalta. Olen vanginnut herra Fouquetin."
"Siihen meni aikaa", virkahti kuningas nyrpeästi.
D'Artagnan silmäili kuningasta.
"Näen satuttaneeni sanat huonosti", hän oikaisi. "Ilmoitinhan teidän majesteetillenne, että minä olen vanginnut herra Fouquetin?"
"Niin; no?"
"Kah, minun olisi tullut sanoa teidän majesteetillenne, että herra Fouquet vangitsi minut; se olisi sattunut paremmin paikalleen. Selvän toden lausuakseni herra yli-intendentti sai minut voimattomaksi valtaansa."
Ludvig tähysti puhujaa ihmeissään. Nopeakatseinen d'Artagnan oivalsi, mitä hallitsijan mielessä liikkui. Hän ei antanut tälle aikaa kysymyksiin. Runollisen vilkkaasti hän kuvasi Fouquetin paon, takaa-ajon, vimmatun kilpailun ja lopuksi yli-intendentin verrattoman jalomielisyyden, kun hän olisi niin hyvin voinut rientää turvaan, niin helposti surmata hätyyttelevän vastustajansa, mutta mieluummin valitsi vankilan ja ehkä pahempaakin kuin tuotti nöyryytystä miehelle, joka oli ehtinyt jäljille riistämään häneltä vapauden.