Aurinko oli juuri mennyt mailleen valtameren suuren ulapan taakse, joka vielä punoitti kuin jättiläis-arina.
Väliin toinen miehistä kääntyi itää kohti, tähystellen synkän levottomasti merelle. Toinen katseli kysyvästi toverinsa piirteitä ja näkyi koettavan katseista arvata hänen ajatuksiaan. Senjälkeen molemmat mykkinä ja totisina jatkoivat kävelyään.
Nämä kaksi miestä, kuten lukijamme jo varmaan ovat oivaltaneet, olivat lainsuojattomat ystävämme Portos ja Aramis, pakolaisina Belle-Islellä, herra d'Herblayn suurenmoisen suunnitelman rauettua kaikkien toiveiden häviöön.
"Sano mitä tahansa, rakas Aramis", toisteli Portos, hengittäen voimakkaasti keuhkoihinsa suolaista ilmaa, jotta valtava rinta pullistui; "sano mitä tahansa, Aramis, mutta tuo kaksi päivää sitten vesille lähteneiden kalastajaveneiden täydellinen katoaminen ei ole mikään tavallinen asia. Merellä ei ole sattunut myrskyä. Koko ajan on ollut tyventä, ilman pienintäkään vihuria, ja jos olisimmekin kokeneet myrskyä, eivät toki kaikki aluksemme olisi uponneet. Toistan sinulle, tämä on omituista, — tämä perinjuurinen häviäminen kummastuttaa minua, sen sanon."
"Totta kyllä", jupisi Aramis; "olet oikeassa, Portos-ystäväni. Siinä on todella jotakin merkillistä."
"Sitäpaitsi", lisäsi Portos, jonka mielikuvitusta Vannesin piispan myönnytys näkyi laajentavan, "olet kai huomannut, että rannikolle ei ole ajautunut mitään hylkyjä, mitään jätteitä pirstoutuneista aluksista?"
"Olen sen havainnut kuten sinäkin."
"Panehan vielä merkille, että saarelle jääneet kaksi alusta, jotka minä lähetin toisia etsimään…"
Aramis keskeytti tässä toverinsa niin äkillisellä huudahduksella ja liikkeellä, että Portos pysähtyi ällistyneenä.
"Mitä sanotkaan, Portos! Mitä? Olet lähettänyt pois ainoat aluksemme…?"