Etummaisena hyökännyt joukko-osasto syöksähtikin nyt vasemmalle. Käytävä soukkeni. Kuolemaan vihkiytynyt Biscarrat marssi kädet ojossa muskettien edellä.
"Tulkaa, tulkaa!" hän huusi; "näen päivänvaloa!"
"Iske, Portos!" lausui Aramiksen ääni kuin haudasta.
Portos huokaisi, mutta totteli.
Rautakanki sattui suoraan Biscarratin päähän; mies vaipui maahan hengettömänä ja ääntä päästämättä. Sitten kamala vipu nousi ja laski kymmenen kertaa kymmenessä sekunnissa ja jätti jäljilleen kymmenen ruumista.
Sotilaat eivät nähneet mitään; he kuulivat parahduksia ja korinaa, haparoivat ruumiiden seassa, mutta eivät oivaltaneet asemaa, vaan kompuroivat kaatuneiden yli surman linjalle.
Yhä putoili armoton kanki ja nujersi ensimmäisen joukkueen, rauhallisesti etenevän toisen joukkueen saamatta suoranaista hälytystä. Mutta tämä kapteenin johtama osasto oli aukkovierun reunasta katkaissut kuusennäreen, ja kiertäen sen pihkaiset oksat yhteen oli kapteeni tehnyt itselleen soihdun.
Saapuessaan sen käytävän suulle, missä Portos hävityksen enkelin tavoin oli tuhonnut kaiken koskettamansa, eturivi kavahti kammostuneena taaksepäin. Kaartilaisten ammuskeluun ei ollut kuulunut mitään vastauslaukauksia, ja kuitenkin tölmättiin ruumisröykkiöön ja sananmukaisesti kahlattiin veressä.
Portos seisoi yhä pilarinsa takana.
Sytytetyn kuusenpunoksen vipajavalla liekillä valaistessaan tätä kaameata verisaunaa, jonka laatua hän turhaan yritti käsittää, kapteeni vetäytyi tuon pilarin juurelle. Silloin kuroittausi pimennosta jättiläiskäsi ja kouraisi kapteenia kurkusta, viuhtomaan ilmassa; soihtu putosi ja sammui vereen.