— Oh, oh! — tuumi hän hämmästyneenä, — Joko väsymykseni minut jälleen kohtaa? Enhän enää pääse paikaltani liikahtamaan! Mitä tämä merkitsee?
Aukon läpi Aramis huomasi hänet, käsittämättä, miksi hän noin pysähtyi.
"Tule, Portos", huusi Aramis, "tule! Riennä!"
"Oh", vastasi jättiläinen, turhaan ponnistaen ruumiinsa jokaista jänterettä, "minä en voi!"
Nämä sanat lausuessaan hän lysähti polvilleen, mutta rotevilla käsillään tarttuen kiinni kallioista pääsi jälleen ylös.
"Riennä, riennä!" toisteli Aramis, kumartuen rantatöyrästä kohti ikäänkuin vetääkseen Portoksen käsivarsilleen.
"Tässä olen", sopersi Portos, kooten kaikki voimansa astuakseen vielä askeleen.
"Taivaan nimessä, Portos, joudu, joudu, tynnyri räjähtää!"
"Tulkaa, monseigneur!" huusivat bretagnelaiset Portokselle, joka kamppaili kuin unessa.
Mutta oli jo myöhäistä. Räjähdys jymähti, maa halkeili; isoista kallionraoista syöksyvä savu tummensi taivaan; meri kuohahti rannalta tulihenkäyksen ajamana, joka purskui luolasta kuin jättiläislohikäärmeen kidasta. Pakeneva vesi kuljetti aluksen kahdenkymmenen sylen päähän, kaikki kalliot järähtivät alustoillaan ja jakousivat kuin kiilatut pölkyt. Kuin nopeasti vedetyillä köysillä nostettuna paiskautui osa rotkon kivikattoa taivasta kohti; rikin punervanvihreät liekit ja sulaneen saven musta laava vyöryi ja kamppaili hetkisen majesteettisen savuholvin alla. Pitkien kallionharjojen, joita räjähdyksen rajuuskaan ei ollut kyennyt heittämään ilmaan vuosisataisilta jalustoiltaan, nähtiin ensin horjuvan, sitten vuoronsa jälkeen kaatuvan; ne tervehtelivät toisiaan kuin vakavat ja hitaat vanhukset ja lankesivat maahan, vaipuen ikipäiviksi pölyiseen hautaansa.