Entisen Locmarian luolan hävityksestä tasoittuneella paikalla, koko tällä litteäksi lyödyllä rannalla vain yksi kumpunen pisti silmään. Aramis ei voinut siitä kirvoittaa katsettaan, ja heidän etääntyessään ulapalle näytti uhkaava ja ylväs kallio hänestä kohoavan, kuten vastikään oli kohonnut Portos, nostaen hymyilevää ja voittamatonta päätänsä taivasta kohti, niinkuin oli tehnyt hänen rehellinen ja uljas ystävänsä, väkevin neljästä ja kuitenkin ensimmäisenä tuonelaan temmattu.
Omituinen oli näiden rautaisten miesten kohtalo! Sydämestään yksinkertaisin liittyneenä älykkäimpään ja viekkaimpaan, ruumiin raaka voima hengen hienon terävyyden johtamana, ja ratkaisevalla hetkellä, jolloin pelkkä rotevuus saattoi pelastaa sielun ja ruumiin, kivimöhkäle, kallionjärkäle, halvan aineen raskas paino vei voiton lihasvoimasta ja sortuen ruumiin päälle karkoitti siitä sielun.
Kunnon Portos, syntyneenä muita auttamaan, aina valmiina uhrautumaan heikkojen pelastukseksi, ikäänkuin Jumala olisi antanut hänelle voimaa yksistään tätä varten, hän luuli kuollessaan täyttävänsä vain Aramiksen kanssa tekemänsä sopimuksen ehdot, sopimuksen, jonka Aramis kuitenkin oli yksinään sanellut ja jonka Portos oli tullut tuntemaan ainoastaan vaatiakseen osansa sen kauheasta vastuunalaisuudesta.
Jalo Portos! Mitä hyödyttivät upeasti sisustetut linnat muhkeine huonekaluineen, riistaa vilisevät metsät, kalaiset lammikot ja runsasvaraiset kellarit? Mitä hyödyttivät loistavapukuiset lakeijat ja niiden keskellä Mousqueton ylpeänä sinulta saamastansa vallasta? Oi, jalo Portos, joka niin huolellisesti kasasit aarteita, tarvitsiko sinun niin paljon puuhata elämäsi sulostuttamisessa ja kuristamisessa, tullaksesi ojentamaan jäsenesi autiolle rannalle, missä merilinnut kirkuvat kylmän kiven alle murskaantuneiden luittesi yllä! Ja tarvitsiko, jalo Portos, kerätä niin paljon kultaa, kun et voinut sillä ostaa edes runoilijapahaisen sepittämiä säkeitä hautapatsaallesi!
Uljas Portos! Hän nukkunee vieläkin unohdettuna, nimettömänä kiviröykkiön alla, jota nummen paimenet luulevat muinaiskelttiläisen hautakummun jättiläiskatoksi.
Ja niin paljon vilunviileätä kanervaa, niin paljon sammalta, jota valtameren kirpeä tuuli hyväilee, niin paljon elinvoimaista jäkälää on kasvanut kytkemään hautaholvin maahan, että ohikulkija ei koskaan aavistaisi kuolevaisen olkapään voineen kannatella moista graniittimöhkälettä.
Yhä kalpeana, yhä kylmänä, sydän kurkussa Aramis katseli päivän viime säteeseen asti näköpiiristä häipyvää rantaa. Hänen huulensa eivät hiiskuneet sanaakaan, ei ainoatakaan huokausta kohonnut hänen syvästä rinnastaan. Taikauskoiset bretagnelaiset katselivat häntä vavisten. Tuollainen äänettömyys ei ollut ihmisen, vaan kuvapatsaan.
Ensimmäisten harmaitten juovien valahtaessa taivaalta oli vene nostanut pienen purjeensa, joka tuulen suutelosta pyöristyen kuljetti venettä nopeasti rannikolta. Se viiletti uljaasti — keula Espanjaa kohti käännettynä — peloittavista myrskyistään kuuluisalle Biskajan lahdelle.
Mutta tuskin oli purjeen nostamisesta kulunut puolta tuntia, kun joutilaiksi jääneet soutajat kumartuen teljoillaan ja varjostaen kädellään silmiänsä osoittivat toisilleen taivaanrannalle ilmestynyttä valkoista pistettä, niin liikkumatonta kuin näennäisesti on aaltojen huomaamattoman huo'unnan keinuttelema kalalokki.
Mutta sen, mikä olisi näyttänyt liikkumattomalta tavallisille silmille, huomasi tottunut merimies kulkevan nopealla vauhdilla; mikä näytti hievahtamattomalta laineilla, kiitikin keveästi niiden harjojen yli.