"Näette", sanoi kapteeni katkerasti nuorelle naiselle, "näette, että onneanne kestää vielä."
Neito nousi juhlallisin ilmein.
"Kerran", virkkoi hän, "kadutte, että olette minua niin väärin tuominnut. Sinä päivänä, monsieur, rukoilen Jumalaa unohtamaan vääryytenne minua kohtaan. Sitäpaitsi silloin kärsin niin paljon, että te ensimmäisenä säälitte tuskaani. Älkää soimatko minua tästä onnestani, herra d'Artagnan; olen sen ostanut kalliisti, eikä velkani vielä ole kuitattu."
Nämä sanat lausuessaan hän vielä kerran hiljaa ja hellästi polvistui.
"Anteeksi viimeisen kerran, kihlattuni Raoul!", rukoili hän. "Minä olen katkaissut siteemme; molemmat olemme tuomitut kuolemaan murheesta. Sinä lähdit ensimmäisenä, mutta älä pelkää, pian sinua seuraan. Näe ainoastaan, etten ole ollut kevytmielinen ja että olen tullut sanomaan sinulle nämä viimeiset jäähyväiset. Herra on minun todistajani, Raoul, että jos minun olisi tarvinnut hengelläni lunastaa omasi, niin olisin sen empimättä uhrannut. Rakkauttani en voinut antaa. Vielä kerran, anteeksi!"
Hän taittoi oksan ja pisti sen maahan. Sitten hän kuivasi kyynelten valelemat silmänsä, tervehti d'Artagnania ja poistui.
D'Artagnan katseli lähteviä hevosia, ritareja ja vaunuja ja laskien paisuvalle rinnalleen käsivartensa ristiin hän virkkoi liikuttuneella äänellä:
"Milloin tullee minun vuoroni lähteä? Mitä jää ihmiselle enää nuoruuden, rakkauden, kunnian, ystävyyden, voiman, rikkauden jälkeen?… Kallio, jonka alla lepää Portos, omistettuaan kaiken sen, mitä juuri sanoin, — turve, joka peittää Atoksen ja Raoulin, heidän omistettuaan vielä paljon enemmän!"
Hän epäröitsi hetkisen, silmä raukeana; sitten hän suoristausi jälleen.
"Eteenpäin sentään!" hän huudahti. "Kun aikani tulee, ilmoittaa Jumala sen minulle, kuten Hän on toisillekin ilmoittanut."